Mieskehosta tuli lääketieteellinen oletusarvo - miksi se on ongelma?

Kuinka anatominen tiede päätyi sivuuttamaan puolet väestöstä? Ja mitä seurauksia tällä laiminlyönnillä on tänä päivänä? Ongelma mieskehon käyttämisessä lääketieteen oletuksena on se, ettei se aina ole suoraan sovellettavissa naiskehoihin.

Tämä on suomennos Bristolin yliopiston anatomian professori Michelle Spearin artikkelista The Conversation -julkaisussa. Omat kommenttini olen laittanut sulkuihin, jotta ne erottuvat professori Spearin tekstistä. Tämä on pitkä teksti, kannattaa kuitenkin lukea. Alkuperäinen artikkeli löytyy täältä.

Mieskehosta tuli lääketieteen oletusarvo – ja miksi se on ongelma?

Kuvittele herääväsi leikkauksesta ja saat tietää, että henkesi pelastamiseksi suunnitellut implantit olivat liian suuria, liian jäykkiä – eivätkä koskaan tarkoitettu kaltaisillesi. Kuvittele saapuvasi ensiapuun rintakipujen takia, mutta sinut lähetetään kotiin, koska oireesi eivät vastaa lääkäreille opetettuja "klassisia" sydänkohtauksen merkkejä.

Kuvittele ottavasi rutiiniannoksen lääkettä ja saat vakavia sivuvaikutuksia, vain saadaksesi tietää, ettei lääkettä koskaan testattu naisilla kliinisissä tutkimuksissa. Tai toipuvasi murtumasta, mutta huomatessasi, ettei sinulle annettu kuntoutussuunnitelma vastaa sitä, miten sinun luusi paranevat.

Tämä ei ole kertomus yksittäisestä hoitovirheestä. Tämä on seurausta vuosisatojen ajan jatkuneesta anatomiatieteestä, jossa on käytetty vain yhtä mallia kaikkien kehoihin: mieskehoa.

Oppikirjoista lääkinnällisiin laitteisiin naisen keho on usein ollut jälkiajatus – mikä on johtanut hoitoihin, jotka eivät sovi, oireisiin, jotka jäävät huomaamatta, ja henkiä, jotka joutuvat vaaraan. Kuinka anatominen tiede päätyi sivuuttamaan puolet väestöstä? Ja mitä seurauksia tällä laiminlyönnillä on tänä päivänä?

Ymmärtääksemme, miten tähän tilanteeseen on päädytty, meidän on palattava modernin anatomian juurille.

Varhaiset anatomiset tekstit, kuten Andreas Vesaliuksen 1500-luvulla kirjoittamat teokset, perustuivat lähes yksinomaan mieskehoihin. Naisen anatomia mainittiin vain silloin, kun se poikkesi selvästi lisääntymiseen liittyvissä kohdissa – ja silloinkin usein kielenkäytöllä, joka esitti naisen kehon poikkeamana tai käänteisenä versiona miesnormista.

1800-luvulle tultaessa, kun lääketieteelliset koulut ja ruumiinavaus vakiintuivat osaksi opetusta, anatominen opetus perustui yhä pääosin miespuolisiin ruumiisiin. Tämä ei johtunut vain saatavuudesta – kyse oli myös kulttuurista.

Mieskehoa pidettiin universaalina, rationaalisena ja tutkimisen arvoisena, kun taas naisen kehoa pidettiin vaihtelevana, tunteellisena ja biologisesti lisääntymiseen keskittyneenä. Anatomian "ihannekeho" oli mies.

Silloinkin kun naisia tutkittiin, heitä tarkasteltiin usein patologian tai poikkeavuuden näkökulmasta: hysteria, vaeltava kohtu ja heikkohermoisuus – niin sanottu femme fragile (eli heikko nainen).

Tämä historiallinen katse heittää pitkän varjon: aina 1900-luvulle asti – ja monin tavoin yhä tänäkin päivänä – anatomiset mallit, kirurgiset tekniikat ja lääketieteellinen koulutus painottavat edelleen mieskehoa.

Anatomia ja osallisuus

Luuston rakenne, lihakset, verisuonet, rasvakudoksen jakautuminen ja jopa immuunivasteet eroavat sukupuolten välillä. Naisen luusto on yleensä kevyempi, ja lantion sekä polvien kulmat poikkeavat miehistä. Jänteet ja nivelsiteet reagoivat eri tavoin rasitukseen ja hormoneihin, mikä vaikuttaa loukkaantumisriskiin ja toipumiseen. (Esimerkiksi kuukautisten aikaan nivelsiteet löystyvät, tämä kannattaa ottaa treeneissä huomioon.)

Myös kivun kokeminen ja reaktiot kipulääkkeisiin eroavat. Ei pelkästään sosiaalistumisen vuoksi, vaan todellisten, mitattavien anatomisten ja neurobiologisten erojen takia.

Anatomian oppikirjojen kaaviot esittävät yhä mieshahmot oletuksena, ja naisen anatomia on usein rajattu lisääntymistä käsittelevään lukuun. (Vähättelevä asenne naisia kohtaan tulee esille vanhoissa anatomian oppikirjoissa. Niissä miehet esitetään anatomisessa asennossa seisomassa, kädet ulkokierrossa. Naisten vartalot esitettiin merenrannalla erilaisissa pin up-asennoissa.)

Leikkausharjoittelussa käytettävät simulaatiomallit harvoin heijastavat naiskehojen koko kirjoa tai sisäistä vaihtelua. Jos lääketieteen ensimmäinen askel on kehon tunteminen, on kysyttävä: kenen kehoa me oikeastaan opetamme?

Muutosta on ilmassa. Yhä useammat tutkijat vaativat sukupuolittain eriteltyä dataa tutkimuksiin, ja tieteelliset julkaisut edellyttävät sitä yhä useammin.

Uudet sukupolvet anatomeja, lääkäreitä ja suunnittelijoita alkavat kyseenalaistaa ajatuksen yhdestä, kaikille sopivasta kehomallista. Olemme vihdoin rakentamassa lääketiedettä, joka näkee kaikki kehot selkeästi – sisältä ulospäin.

Kun "normaali" ei sovi

Tällä anatomisella vinoumalla ei ole vain teoreettisia seurauksia – se vaikuttaa suoraan arkipäivän kliiniseen käytäntöön ja hoitotuloksiin. Esimerkiksi sydänkohtauksen saavat naiset kokevat usein oireita kuten väsymystä, pahoinvointia tai leukakipua – oireita, joita ei perinteisesti ole opetettu lääkäreille "tyypillisinä" sydänkohtauksen merkkeinä. Tämän seurauksena naiset saavat todennäköisemmin väärän diagnoosin tai heidän oireensa sivuutetaan, mikä johtaa korkeampaan kuolleisuuteen.

Ortopediset implantit, kuten lonkka- ja polviproteesit, voivat tutkimusten mukaan toimia huonommin naisilla – osittain siksi, että ne on suunniteltu mieskehon luuston mittojen ja nivelkulmien mukaan.

Jopa törmäystestien nuket – autotuotannon hiljaiset turvallisuustuomarit – perustuivat miesfysiologiaan hälyttävän pitkään. Kun "naisnukke" lopulta otettiin käyttöön, se oli käytännössä pienennetty mies, ei biologisesti tarkka naismalli. Naisten kehot eivät edelleenkään ole standardi tai pakollinen osa autotuotannon turvallisuustestejä.

Sitten on lääkkeiden maailma. 1990-luvun alkuun saakka naiset suljettiin järjestelmällisesti pois kliinisistä tutkimuksista, koska pelättiin hormonivaihteluiden ja mahdollisen raskauden aiheuttamia riskejä. Tämän seurauksena lukemattomien lääkkeiden annostus, aineenvaihdunta ja sivuvaikutukset ymmärrettiin vain mieskehojen kautta – toisinaan vaarallisin seurauksin.

Vuonna 2013 Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto FDA puolitti unilääke zolpideemin (kauppanimellä Ambien) suositellun annoksen naisille havaittuaan, että lääke vaikutti heihin huomattavasti voimakkaammin kuin miehiin. Asia, joka olisi voitu ennakoida, jos naiset olisi otettu mukaan alkuperäisiin tutkimuksiin.

(Olen miettinyt sitä, että kuinka huonosti Suomessa hoidetaan raudanpuutetta ilman anemiaa. Asia, joka koskee enemmän naisia kuin miehiä. Raudanpuute ilman anemiaa aiheuttaa samoja oireita, joiden perusteella määrätään mielenterveyslääkkeitä. Tämä tehdään poissulkematta raudanpuute ilman anemiaa.)

(Anatomian ja fysiologian tutkimuksessa paradigma on siis alun perin ollut se, että miehiä tutkitaan ja naiset ovat kummallisia otuksia. Tämä paradigma on ollut muuttumassa, mutta esimerkiksi rapakon takana asiassa on otettu viime aikoina takapakkia.

Kuten tämä artikkeli osoittaa, tutkiminen ei ole arvovapaata, vaan siihen vaikuttaa esimerkiksi tutkimusajankohdan kulttuurin virtaukset, rahoitus ja tutkijoiden henkilökohtaiset kiinnostuksen kohteet. Jos ja kun julkisen terveydenhuollon tulee perustua tutkittuun näyttöön, kuka määrittelee, mikä tutkimusparadigma tuottaa relevanttia tutkimusta? Ja onko kyseisellä taholla riittävää kompetenssia arvioida oman ammattiryhmänsä ulkopuolisia ammatteja ja niihin liittyvää tutkimustietoa tai kyseisen ammattikunnan kokemuksen hyödylliseksi osoittamia menetelmiä?)